Kuva

Kuva

tiistai 23. joulukuuta 2014

Minä kuulun tänne

Tourille! Wou. Siinä tiivistettynä viimeisen kolmen viikon tunnelmat Marokosta.

Sunnuntaina kolmen aikaan iltapäivällä puttasin parin sisään 30cm päästä, ja samalla varmistin itselleni täyden kortin Ladies European Tourille, maanosan korkeimmalle kiertueelle.

Sen jälkeen kaikki tapahtui vähän kuin usvassa. Tuloskortin tarkistus, rookieiden lyhyt info tulevasta, paljon onnitteluja ja halauksia, puheluita Suomeen, viralliset kuvat ja paluu hotellille. Hotellin aulassa istuttiin Henrikssonin Lindan kanssa ja katsottiin toisiamme hölmistyneinä – me tehtiin se!

Mutta otetaanpa vähän takapakkia. Reissu mystiseen Marokkoon alkoi jo joulukuun alussa esikarsinnasta Rabatista. Pääkaupunki Rabat oli ahdas, täynnä liikennettä ja likainen, mutta golfkenttä hieno. Kuulemistani kauhutarinoista huolimatta paikalliset järjestelyt ja yhteydet toimivat kohtalaisesti, mutta kulttuuri eroaa paljon omastamme.

Kisaan starttasi viisi suomalaista, ja kaikki pääsimme upeasti läpi finaaliin. Royal Dar Es Salamin kenttä oli yksi vaikeimmista ikinä pelaamistani, mikä näkyi myös tulostasossa. Pitkiä ja vain reilun 10 metrin levyisiä väyliä reunusti paksu bermudaruoho, josta puhtaan osuman saaminen oli haastavaa. Itselleni poikkeuksellisesti olinkin hankaluuksissa tiiltä lyödessä, mutta pelasin kohtuullisesti ja pääsin heittämällä läpi finaaliin. Ensimmäinen askel check!

Caddiena toimi viikon ajan menestyksekkäästi Annika Nykänen, joka joutui kuitenkin palaamaan Suomeen esikarsinnan jälkeen. Tuttu ihminen vieressä karisti pois pahimmat alkujännitykset, joten sain hyvän ja rennon startin reissulle. Välillä riittää, että saa puhua lyöntien välissä ihan mistä tahansa muusta kuin golfista. Kokonaisuutena pelaaminen oli kuitenkin hyvää, ja tiesin että pienillä viilauksilla tulokset paranisivat entisestään. En ollut huolestunut, sillä rangella kaikki toimi ja oli vain ajan kysymys milloin palaset natsaisivat kentälläkin.

Samanahin kenttää ympäröivät Atlas-vuoret.

Finaali alkoi muutaman välipäivän jälkeen Marrakechissa. Olin ollut kuumeinen koko mennen viikon, joten välipäivät menivät pitkälti lepäillessä. Apteekista lisäksi rohtoja, niin sai pelattua harkkarundit molemmilla kentillä, Samanahilla ja Al Maadenilla. Näin pitkissä kisoissa levon määrä korostuu entisestään terveenäkin, ja on tärkeä ladata akkuja aina kun voi. Lupa ottaa päikkärit näin aikuisenakin!

Heti oli selvää, että vastus kovenisi huomattavasti esikarsinnasta. Finaaliin selvisi esikarsinnoista ja LET:in rahalistan perusteella 120 pelaajaa, joista 72r jälkeen jatkaisi 60. Viidennen kierroksen jälkeen täyden kortin saisi 30 parasta.

Ilta ennen ensimmäistä kierrosta epävarmuus alkoi hiipiä takaraivooni. Sairastelu ja vähäinen treeni saivat miettimään valmiutta –  mitenköhän pärjään ilman caddieta. Näitä epävarmuuden hetkiä varten kirjoitin neljä teesiä ennen reissua.

1. Mikään ei häiritse minua.
2. Osaan ja pystyn.
3. Rennosti.
4. Rohkeasti.

Harkkapäivinä olin vilkuillut muita pelaajia ja bongannut nimekkäimpiä, melkein kuin laskien ketkä saisivat kortin. Tästä nöyristelystä itselleni ärsyyntyneenä lisäsin vielä yhden teesin.

5. Minä kuulun tänne.

Näitä sitten toistelin itselleni päättäväisesti kentällä aina kun ajatukseni harhautuivat epäolennaiseen tai aloin epäillä itseäni. Hyvä vire löytyi ja peli kulki, eivätkä huonot lyönnit vaikuttaneet rentouteen tai mielentilaan. Sijoitus pysyi kokoajan top10, ja katsoin vain eteenpäin jahdaten kärkeä. Parempi tähdätä korkealle kuin sijalle 30.

Kolme ja puoli kierrosta tätä tyyneyttä kesti, kunnes neljäntenä päivänä missasin lyhyen putin ysin griinillä. Siitä hartioihin jäi tärinä päälle, joka ei hävinnyt oikein kunnolla rundin jälkeenkään, vaikka miten vakuuttelin itselleni. Viimeiseen päivään lähdesttäessä olin tilanteessa -4, joten tiesin 
peruskierroksen riittävän korttiin helposti.

Rentous oli kuitenkin muuttunut yliyrittämiseksi. Putit eivät uponneet millään läheltäkään ja huomasin jännittäväni ensimmäistä kertaa koko viikolla tai oikeastaan reissun aikana. Veressä oli niin paljon adrenaliinia, että löin pari lähestymistä ilmassa griinin yli. Bogeja tuli tasaiseen tahtiin, kuusi kahteentoista reikään vaikken tehnyt isoja virheitä. Griinin jälkeen näin tulostaulun, ja rajan olevan +2 – oma tulokseni sillä hetkellä.

Hetken muistan ajatelleeni, että vajaan kortinkin saaminen olisi ok. Onneksi tajusin välittömästi raivostua itselleni. Jumalauta – kuusi väylää pelaamatta nainen, ei tässä aleta tyytymään vähempään! Jokin voima sisältä vielä löytyi nousemaan sillasta, ehkä se kuuluisa suomalainen sisu. Väylille 14-16 löin lähestymiset metriin, ja upotin niistä kaksi birdietä. Sitten pystyikin taas hengittämään, ja loppu on historiaa.

En pysty sanoin kuvaamaan miltä nyt tuntuu, ei kai tätä vielä oikein käsitäkään. Mahtava aloittaa ammattilaisura LET:iltä, mikä on ollut unelmani. Itselleni tärkeää oli myös henkinen nousu tähän astisen elämäni jännittävimmässä tilanteessa, mikä antaa paljon uskoa tulevaisuuteen.

Tiedostan, että nyt työnteko vasta alkaakin, mutta haluan hetken nauttia tästä saavutuksesta. Sitten takaisin suunnittelupöydän ääreen ja piirtämään suuntaviivat kaudelle 2015 virallisena rookiena LET:illä. Kiertueella on ensi vuonna ennätysmäärä suomalaisia – kuusi täydellä kategorialla ja kaksi vajaalla! Kyllä me naiset osataan J

Kiitos vielä meidän Suomi-porukalle reissusta! Samoin iso kiitos kotijoukoille ja kaikille sosiaalisessa mediassa mukana eläneille. Kaikki viestit olen lukenut kiitollisena, ja hymyillyt jokaisen kohdalla. Nyt haluan vain kotiin palautumaan ja vähän juhlistamaankin.


Meillä on Savossa sanonta, joka kannattaa muistaa etenkin näin jouluna.

”Liian paljon hyvvee on ihanoo.”

Ihanaa Joulua ja Uutta Vuotta 2015!




keskiviikko 3. joulukuuta 2014

H-hetki lähestyy

Vähiin käy ennen kuin loppuu! Päivät nimittäin. Torstaina koittaa D-day, kun nenä kääntyy kohti Marokkoa ja LET:in karsintoja. Edessä on hyvin erilainen työpaikkahaastattelu.

Mennyt viikko on ollut niin täynnä ohjelmaa, etten ole oikein vielä ehtinyt alkaa jännittämään. Espanjasta paluun jälkeen meni pari päivää lepäillessä ja samalla hoidin kouluhommat pakettiin. Sitten vaihdettiin naisten EM-joukkueen kanssa golfkengät korkkareihin ja käytiin pokkaamassa Vuoden golfteko-palkinto ensimmäisessä Golfgaalassa. Joku meistä sanoikin, ettei tätä lajia pokaalien takia tehdä, mutta on upeaa saada tunnustusta omiltaan. Toivottavasti hieno tapahtuma saa 
jatkoa tulevaisuudessakin.

Viimeiset päivät valmistauduin kotiseudulla Kuopiossa. Vaikka pari vuotta sitten muutin Helsinkiin, on kotiseuranani pysynyt Tarina. Siellä asuvat edelleen myös perheeni ja valmentajani, joten koitan vierailla reilun kuukauden välein.

Olen luonteeltani hyvin analyyttinen ja saan itseluottamusta tekemällä oikeita toistoja, toisin sanoen kun pallot menevät minne haluan. Halusin nyt treenatessa valmentajani kanssa käydä ehdottomasti kaikki osa-alueet läpi ja tsekata niiden tekniikat. Eihän niissä mitään vikaa ollut, mutta minua helpottaa kuulla varmistus toisen suusta.

Golfillisten asioiden lisäksi keskustelimme paljon henkisestä valmistautumisesta. Pitkällä kisareissulla energiaa kannattaa käyttää vain hyödyllisiin asioihin. Asiat voi jakaa karkeasti kahteen luokkaan – on asioita, joihin voi itse vaikuttaa ja asioita, joihin ei.
Esimerkki: Marokko on kärsinyt pitkään rankkasateista, ja pari päivää sitten tuli tieto, että sääolosuhteiden takia esikarsinta pelataankin kahden sijaan yhdellä kentällä. Lisää sadetta on luvattu eikä toisenkaan kentän olosuhteista ole varmuutta. Alueen tulvauutisoinnin perusteella voi olla mahdollista, että väylien väliset siirtymät kuljetaan kanootilla. Ellen nopeasti opettele poppakonsteja auringon loihtimiseen, on tämä kuitenkin asia, johon en voi itse vaikuttaa.

Aina minulla on mahdollisuus valita, miten suhtaudun eri tilanteisiin. Tässä tapauksessa stressaantuminen olisi vain turhaa energian kulutusta, minkään ei saa antaa häiritä.
Vaikutukseni piiriin kuuluvia asioita puolestaan ovat esimerkiksi sadevaatteiden pakkaaminen, grippien pitäminen kuivina tai ekstrahanskojen varaaminen.

Tällaiseen tyyneyteen kyetäkseni kirjoitin paperille neljä teesiä, joihin sitoudun. En aio näyttää niitä kenellekään muulle, mutta ne liittyvät keskittymiseen, rohkeuteen ja rentouteen. Nämä teesit luen reissussa aamuin illoin, ja toivottavasti ne siirtyvät mukaani kentällekin, etenkin heikkona hetkenä. Sillä sehän on varmaa, että huonoja lyöntejä ja jaksoja tulee kaikille. Menestyjät osaavat vain selviytyä niistä nopeammin.

Haluan nähdä LET-karsinnan mahdollisuutena enkä pakko-onnistumisena, kisa on vain yksi muiden joukossa. Olen tehnyt määrätietoisesti töitä, ja lähden innoissani näyttämään mihin se riittää. Golf sinänsä on hyvin yksinkertainen peli – pallo väylälle, siitä griinille ja putti tai pari. On klisee sanoa lähtevänsä nauttimaan golfista, mutta niin juuri aion tehdä.

Ja jotta mieli pysyy varmasti positiivisena, on salainen aseeni caddieksi lähtevä Annika Nykänen. Annika on parhaita ystäviäni ja monet vuodet maajoukkueessa reissattiin yhdessä. Häneltä voi odottaa samassa lauseessa apua puttilinjoihin sekä vähän Cheekin riimejäkin, joten tunnelma pysyy varmasti korkealla. Duomme meriitit ovat myös kunnossa, sillä viimeisin yhteistyömme toi elokuussa Erkko Trophyn voiton.

Tiimimme starttaa aikaisin torstaiaamuna reput eväitä täynnä kohti Rabatia, jossa esikarsinta pelataan 8.-11.12. Noin puolet jatkavat finaaliin Marrakechiin 17.-21.12 tavoittelemaan pelipaikkoja ensi vuodelle.

Peukut pystyyn kaikille suomalaisille!



sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Treeniä, treeniä ja treeniä

Time flies when you’re having fun! Kohta pari viikkoa Espanjassa takana ensimmäistä virallista työmatkaa. Viimeinen ilta meneillään ja näin pakkaamisen lomassa on hyvä summata reissua. Aamulla herätys pärähtää klo 4.30 ja lähdetään kohti kuulemma lumista Suomea.

Ensimmäinen viikko treenattiin kolmestaan Fuengirolan lähellä Lauro Golfissa. Mukana matkassa siis kollegat Sanna Nuutinen ja Oona Vartiainen, jotka molemmat pelaavat kanssani saman LET-karsinnan Marokossa joulukuussa. Ollaan tunnettu jo vuosia ja maajoukkueaikoina jaettu monesti huonetta, joten ilman käsirysyä sujui nytkin yhteiselo.
Asuttiin niin sanotusti pääkallopaikalla, eli asuntomme oli vajaan wedgen päässä klubitalolta. Isossa kaksiossa oli kuitenkin vain yksi makuuhuone ja jotenkin minä, siro 180-senttinen, ja porukan vanhin vedin lyhimmän tikun ja jouduin olohuoneen vuodesohvalle.

Kämpässä asumisen hyviä puolia oli ehdottomasti oma keittiö. Tehtiin itse kaikki ruuat ja jaettiin suosikkireseptejä. Hitiksi nousivat simppelit banaaniletut, jotka taltuttivat pahimpaa makean nälkää iltaisin. Netti ei toiminut kuin klubilla, joten kentältä tulon jälkeen piti keksiä muuta tekemistä kuin some-surffailua.
Ratkaisu löytyi olohuoneen nurkasta - videot! Saatiin ne vielä päällekin vanhasta muistista, ja Frendien ensimmäiset jaksot pyörivät taustalla iltapuuhastelun lomassa. Tunnelma oli kuin Vain elämää-tyyppisessä leirikoulussa, mutta laulut tuli onneksi Spotifysta. Sanna tykkäsi juttutuokioistamme niin paljon, että uhkasi vastaisuudessa vetää nettipiuhan irti jokaisesta hotellista.

Päivät kuluivat luonnollisesti golfkentällä. Kaikkea ei kannata tai ehdikään harjoitella samana päivänä, joten jaoin päivät teemoihin - wedget, keskiraudat, draivi, putti jne. Yhtenä päivänä ehti vähän kerrata eilistä teemaa, treenata uutta ja aloittaa lyhyesti seuraavaan päivään valmistautumisen.
Pelaamaan mentiin joko heti aamukahdeksalta auringon noustessa tai viimeisenä iltapäivällä, jotta peli sujuisi nopeiten. Itse pelaan aina tulosta ja lisäksi extrapalloa reikään asti. Esimerkiksi wedgejen kertaus onnistui hyvin lyömällä joka väylällä toinen pallo 50-90 metristä.

Kaikki meistä kolmesta treenasi omia juttujaan, mutta mahdollisuuksien mukaan oltiin aina porukassa. Oltiin tavallaan yksin yhdessä, ja tauoilla pystyi vaihtamaan ajatuksia. Itse jumiudun helposti hiomaan tekniikkaa harjoitusalueelle, mutta kavereiden kanssa kentällä lähtemisen kynnys on pienempi. Pelaamista kun kehittää nimenomaan pelinomainen harjoittelu.
Golfin lisäksi piti tietysti huoltaa urheilijan tärkeintä instrumenttia, eli kroppaa. Kuntosalia ei ollut, mutta kuminauhoilla ja oman kehon painollakin hiki virtasi. Vinkiksi myös, että 10 litran vesitonkista saa pätevät kahvakuulat.

Viikon omatoimisuuden jälkeen liityimme maajoukkueen vahvuuteen Costa Ballenaan. Itse olen leireillyt täällä vuosittain jo kymmenen vuoden ajan, joten paikka on tuttuakin tutumpi. Vaihto hotellin puhtaisiin pyyhkeisiin ja buffetiin olivat entisestään plussaa.
Ehdoton lempipaikkani Ballenassa on iso wedgegriini. Aurinko laskee taivaanrannassa Atlantille, saa yksin lyödä musiikit korvilla vastatuuleen – ei ole parempaa fiilistä. Noista hetkistä ammennan virtaa vaikeampina aikoina.

Leireillä luksusta on, että joku muu rakentaa ohjelman ja treenit valmiiksi, jolloin itse voi keskittyä vain tekemiseen. Yksin en ikinä rakentaisi viidentoista paikan lähipelitestiä ja teippaisi 5% kokoisia alueita griiniin. Yhteiset testit ja kisailu pistävät vielä lisävaihteen päälle.
Tutut koutsit ympärillä auttoivat golfin lisäksi laittamaan kuntoon korvien väliäkin. Keskustelut karsintoihin valmistautumisesta ja odotuksista antoivat paljon mietittävää. Itse laitan liikaa painoarvoa pelkälle tulokselle enkä huomioi muuta. Pakottamalla tai yliyrittämällä mikään harvoin sujuu, minkä huomasi menneellä kaudellakin.

Kahden viikon aikana oli paljon väläyksiä hyvästä pelistä, mutta huippusuoritukset jäivät uupumaan. Tänään turhautuneena rangella kävin jälleen kerran keskustelun Staffanin kanssa paksukalloisuudestani ja itselleen anteeksiantamisesta. ”Stop fighting all the time”, hän huusi. Jotain napsahti korvien välissä – pari viikkoa työstetyt asiat alkoivat sujua ja pallot löytää toistuvasti lipun juureen.

Aloin nauraa ääneen helpotuksesta.

Osaan ja pystyn kyllä, itse vaan teen asioista välillä vaikeampia kuin ne ovatkaan. Rentouden ja vahvuuksien kautta mennään, täytyy antaa itselleen mahdollisuuksia ja katsoa mihin se riittää.
Suomeen palaan loistofiiliksin. Parin päivän breikki tulee varmasti tarpeeseen kovan treenijakson jälkeen, ennen kuin alkaa viimeinen hienosäätö ennen h-hetkeä.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Paita pois ja käynnistysvaikeuksia

Ammattilaisuus. Odotettu ja koko vuoden tiedossa ollut päätös, mutta silti jännitti. Lokakuussa pelasin Ranskan avoimet Pariisissa, ja viimeisen putin pudottua ohi oli amatööri- ja monen vuoden maajoukkueurani. Fanfaareja ei sen enempää näkynyt, mutta kilistettiin juhlavasti Vartiaisen Oonan kanssa Pepsi max-tölkit yhteen automatkalla lentokentälle. 


Monta vuotta sitten asetin tavoitteekseni tehdä golfista itselleni ammatin, ja nyt sitä on virallisesti pari viikkoa takana. Ei ole näkynyt paparazzeja kotioven takana tai ketään rahasäkkiä toimittamassa, joten elämä ei siinä suhteessa ole muuttunut entisestä. Hullunkurista on, että aloitin ammattini pitämällä lomaa lajista. Syynä tähän oli pienen hengähdyksen tarve tammikuussa alkaneen kisakauden jälkeen sekä Suomen sään vaihtuminen entistä talvisempaan.

Ajattelinkin hoitaa pakolliset paperiasiat pois alta, jotta voisin sitten keskittyä ”oikeisiin töihin” eli treenaamiseen ja pelaamiseen entistä suuremmalla innolla. Eli ammattilaiseksi ja firma pystyyn, how hard can it be? Luulin muiden kertomuksista tietäväni suurin piirtein mikä odottaa, mutta todellisuus oli toinen. Golfammattilaisuus toimialana ei ole kaikista tutuin saati selkein eri viranomaisille, eikä asiat menneet ihan niin kuin Strömsössä. Suurimmat synnytyskivut on toivottavasti nyt ohi, ja moni asia jo naurattaa. Keräsin tähän kootut valitukset luettavaksi.

Ensimmäisen kerran sormi meni suuhun heti alussa – kenelles ammattilaisuudesta käytännössä ilmoitetaan? Ammattilaisten kattojärjesto on PGA, mutta varmistuksen jälkeen pitikin soittaa Golfliittoon Wikströmin Mikalle. Rasti Golfboxiin ja uudistettu status facebookiin niin johan alkoi onnitteluja sadella. No turning back now!


Seuraavaksi firma, omassa tapauksessani toiminimen perustaminen. ”Tosi helppoa, täytät vaan yhden lomakkeen”, minulle kerrottiin. Halusin kuitenkin uusyritysneuvontaan, jotta joku minua fiksumpi ihminen selittäisi asiat juurta jaksaen. Täällä Helsingissä ei pariin viikkoon ollut aikoja lainkaan vapaana enkä kokenut hyötyväni liikeidean hiomisesta yhteisissä koulutuksissa, joten lähdin kotikonnuille Kuopioon. Siellä pääsinkin neuvontaan, muttei auttanut savolainen lupsakkuuskaan homman hoitamisessa.

Aluksi neuvoja oli huolissaan pitääkö verottaja golfia ammattina lainkaan kun eihän se ole oikein urheiluakaan.  Tästä selvittiin, kun selitin lähettäväni vaikka SM-mitalini verotoimistoon todistusaineistoksi. Alustavaa budjettia laskiessa seuraava huolenaihe oli kulut. Mutta nimenomaan se, tuleeko niitä tarpeeksi. ”Ettei vaan jää sitten liikaa verotettavaa…” Taisi mennä siinä kohtaa Marika ja Mikko sekaisin.

Kaikkiaan jokaisesta tapaamisesta tuntui heräävän enemmän kysymyksiä kuin löytyvän vastauksia - alvista ja YEL:istä puhumattakaan.. Mutta pienten hermoromahdusten, monen puhelinsoiton ja vertaistuen avulla asiat saatiin tähän pisteeseen. Onneksi kännykästä löytyy monta saman jo kokenutta! Kiitos ja anteeksi kaikille auttaneille, etenkin Noora Tammiselle!Tulevien sukupolvien hermoromahduksilta välttyäksemme ehdotankin, että PGA tekisi oppaan aloitteleville ammattilaisille. Sellainen keltakantinen ”Turning pro for dummies”-opas, johon listattaisiin mitä tarvitaan ja kehen ottaa yhteyttä. Voin antaa oman naamani kanteen dummyn paikalle.

Toisaalta kaiken paperinpyörittelyn ja suunnittelun jälkeen en muista nauttineeni treenaamisesta näin paljon aikoihin. Jotain hyvääkin siis!

Ensimmäiset viikot tiivistettynä: Paljon uutta ja vielä enemmän asioita, joita en osannut kuvitellakaan ottaa huomioon. Fiilis on haikea, mutta toisaalta helpottunut – suunta on vain eteenpäin. Stressaa, jännittää ja vähän pelottaakin. On varma ja samalla epävarma olo. Varmuus päätöksestä, epävarmuus tulevaisuudesta. Juuri epävarmuuden ja ennen kaikkea epätietouden sietämisessä tulee itselle olemaan kasvunpaikka jatkossa. Kaiken keskellä löysin sitaatin, joka antaa uskoa tulevaan tuntemattomaan.


 ”When nothing is sure, everything is possible.” –Margaret Drabble


Tätä toistellessa on hyvä pakata laukut ja suunnata töihin. Seuraavat pari viikkoa treenaan Espanjassa ja valmistaudun joulukuun LET-karsintoihin. Ensin viikko kolmestaan Oonan ja Sannan kanssa Fugessa, sitten liitymme maajoukkueleiritykseen Costa Ballenaan viikoksi. Ensi kerralla kuulumisia reissusta!